YK:n vammaisten oikeuksien erityisraportoijan Gerard Quinnin puheenvuoro Kalle Könkkölä -symposiumissa

Suomi

Kalle Könkkölä -symposium

Pääsyä oikeuksiin käsittelevä konferenssi

Puheenvuoro: Gerard Quinn, vammaisten henkilöiden oikeuksien erityisraportoija, YK

Maanantai 12. joulukuuta 2022

Helsinki

”Vammaisten ihmisten pääsy oikeuksiin kriisitilanteissa”

Olen hyvin pahoillani, etten voi olla tänään paikan päällä kanssanne Lähi-idässä olevien aikaisempien sitoumusteni vuoksi.

Tämänpäiväinen aiheenne on tärkeä – vammaisuus kriisitilanteissa.

Näyttää siltä, että elämme kriisien keskellä. Ne iskevät kaikki yhtä aikaa ja yksi toisensa jälkeen.  

Vammaisten ihmisten oikeudet on aina pyritty rajaamaan niin sanottuihin pehmeisiin sosiaalipoliittisiin kysymyksiin. Aiemmin emme yleensä miettineet ihmiskunnan edessä olevia suurempia haasteita ja vammaisuuden mahdollista paikkaa niiden yhteydessä.  

Tämä on muuttumassa.  

Osa kriiseistä ja haasteista on nyt liian suuria sivuutettaviksi, olipa kyse sitten taudeista, kuten covid-19, aseellisista konflikteista tai ilmastonmuutoksesta.  

On mielenkiintoista – ja paljastavaa – että riippumatta siitä, kuinka paljon moderni mieli keskittyy näihin kriiseihin, vammaiset unohdetaan usein. He ovat toisin sanoen näkymättömiä.

Tänä aamuna haluan käsitellä kolmea asiaa.

Ensinnäkin haluan pohtia covid-19-pandemiaa. Mitä olemme oppineet? Kriisit lisääntyvät – eivät ehkä aivan samanlaisina kuin covid-19, mutta niillä tulee olemaan samankaltaisia vaikutuksia. Globalisaation viimeisten 30 vuoden aikana vapauttamat taudinaiheuttajat huolehtivat siitä. Olimme optimistisia sen suhteen, että vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus toi mukanaan vankan ajattelutavan muutoksen ja ettei sen vakiinnuttamiseksi tarvittu mitään muuta – kuinka väärässä olimmekaan.

Toiseksi haluan tarkastella hieman YK:n vammaisyleissopimuksen 11 artiklaa, joka on kaikilla mittapuilla merkittävä säännös. Tavallaan se saa meidät miettimään, miten vammaisten ihmisten oikeudet voidaan turvata kriisitilanteissa, olivat ne sitten luonnollisia tai ihmisen aiheuttamia. Suurin osa kriiseistä on itse asiassa ihmisen aiheuttamia!

Kolmanneksi haluan yhdistää keskustelun muunlaisiin hätätilanteisiin, erityisesti aseellisiin konflikteihin ja ilmastonmuutokseen, jotka vaivaavat maailmaa tällä hetkellä. Näyttää siltä, että kohtaamme kriisejä tulevaisuudessa enemmän emmekä vähemmän. Ne voivat johtua pahalaatuisen nationalismin tai konfliktien lisääntymisestä sekä ilmastonmuutoksen aiheuttamista väestövirroista ja kilpailusta, jota käydään luonnonvaroista, kuten vedestä.  

1. Katsaus taaksepäin koronaan.

Mutta ensin covid-19.  

Mikään sopimus ei toimeenpane itseään. Pinnalliset muutokset ovat juuri niitä, pinnallisia muutoksia.  Niitä voidaan mukauttaa ja jopa omaksua, jos se sattuu sopimaan. Ne muodostavat "myyttijärjestelmän".  

”Toimintajärjestelmän” me näemme vain avainhetkillä, jolloin järjestelmät ovat äärimmäisen paineen alaisia.  Sillä silloin voimme todella arvioida, ovatko taustalla olevat muutokset juurtuneet syvälle vai palaavatko järjestelmät ennalleen. Tässä tapauksessa ennalleen palautuminen tarkoittaa vammaisuuden "lääketieteelliseen malliin"* palaamista, vamman käyttämistä negatiivisessa tarkoituksessa vammaisten henkilöiden poissulkemiseen, unohtamiseen tai hylkäämiseen. Pohjimmiltaan se tarkoittaa näkymättömyyttä, joka ilmenee eriarvoisena tai erilaisena kohteluna.

Mielestäni ei ole liioiteltua sanoa, että useimmat maailman järjestelmät palasivat "lääketieteelliseen malliin" joutuessaan covid-19-pandemian aiheuttaman stressin alaisiksi. Miten tämä ilmeni?  

Ensinnäkin se ilmeni epäinklusiivisissa ennaltaehkäisystrategioissa. Tiedotuskampanjat olivat poissulkevia.  Varoitukset eivät olleet yhtä vaikuttavia kuin ne muuten olisivat olleet. Tämä paljastaa vammaisten ihmisten näkymättömyyden järjestelmätason nopeassa reagoinnissa. Kuten tiedetään, valitettavasti, sairaanhoidossa hengityslaitteiden säännöstely sallittiin. Säännöstelyssä keskityttiin yleensä yksinkertaistettuihin oletuksiin "elämänlaadusta” eli alennettiin epäsuorasti vammaisen ihmisen elämän arvoa. Yhdysvalloissa ja Kanadassa – maissa, joissa vammaisten ihmisten oikeuksilla on pitkät vakiintuneet perinteet – käytiin erittäin menestyksekkäitä oikeudenkäyntejä hoidon priorisoinnista, mutta muualla maailmassa niitä nähtiin vain vähän. Klassinen esimerkki palaamisesta lääketieteelliseen malliin kriisitilanteissa.

Toiseksi malliin palaaminen ilmeni useimmissa maissa siten, että vammaisten ihmisten laitosympäristöissä kohtaama suurempi riski hyväksyttiin. Vaikka sivuutettaisiin se seikka, ettei näitä paikkoja pitäisi olla olemassa, se tosiasia, että niitä on, merkitsi taudille avointa kutsua replikoitua. Taudin leviäminen ei johdu pelkästään taudinaiheuttajista vaan myös ihmisten järjestelyistä. Myös laitosympäristöissä asuviin ikääntyneisiin kohdistui kohtuuttomia vaikutuksia.  

Minusta on aina ollut outoa, että kun kuulemme "pitkäaikaishoivan" kaltaisia termejä, oletamme lähes automaattisesti, että sen on tapahduttava laitoksessa tai ryhmäolosuhteissa. Covid-19-pandemia osoitti laitoksiin liittyvät vaarat sekä vammaisten että ikääntyneiden henkilöiden kohdalla. Minusta tuntuu, ettemme ole vieläkään ymmärtäneet sitä tosiasiaa, että erilaisten ihmisten asuminen yhdessä tavallisissa yhteisöissä hyödyttää kaikkia osapuolia.

Kolmanneksi monet maat olivat luoneet palvelujärjestelmän, joka osoittautui kaikkea muuta kuin häiriönsietokykyiseksi. Se romahti jättäen vammaisia ihmisiä eristyksiin ja joissakin tapauksissa ilman ruokaa tai sairaanhoitoa. Tämä johti turhiin kuolemantapauksiin. Jopa niinkin arvostettu ja tunnettu taho kuin Maailmanpankki kehotti painokkaasti luomaan kestävämmän palvelumallin tulevaisuutta varten, osittain jotta se kestäisi uusien hätätilanteiden ja tautien aiheuttamat paineet. Sattumalta seuraavassa temaattisessa raportissani keskitytään palvelujärjestelmien muuttamiseen, jotta vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevaan yleissopimukseen saataisiin uutta eloa. Oikeuksien ekosysteemi on aivan yhtä tärkeä kuin itse oikeudet.

Korona-aikana ja hätätilanteen kiireessä tehtiin paljon virheitä. Voimme jäsentää virheet YK:n yleissopimuksen tämän tai tuon artiklan vastaisiksi. Mielestäni ongelma on kuitenkin syvemmällä. Pohditaan hetki sitä, että yleissopimus on innovatiivinen sekä sisällön (esimerkiksi oikeus inklusiiviseen koulutukseen) että prosessin kannalta. Keskitytään prosessia koskeviin innovaatioihin.  

Suurin ongelma ja tärkein syy siihen, että tarvitsimme yleissopimuksen, oli se, etteivät vammaiset ihmiset olleet mukana heitä koskevissa poliittisissa keskusteluissa eikä heidän äänensä ollut kuuluvissa. Vastalääkkeeksi muotoiltiin vaatimus siitä, että kaikki heitä koskevat poliittiset prosessit olisi toteutettava ja itse asiassa kaikki heitä koskevat keskeiset päätökset tehtävä heidän kanssaan. "Ei mitään meistä ilman meitä" oli nyt enemmän kuin iskulause – siitä tuli yleissopimuksen 4 artiklan 3 kohdan ydin, valtioita koskeva oikeudellinen velvoite.  

Tarkoituksena ei ole, että jokainen hallituksen päätös vastaisi juuri sitä, mitä vammaiset ihmiset haluavat. Pääajatuksena on, että heidän on oltava mukana, kun tehdään tärkeitä valintoja, ja heidän näkökulmansa on otettava ennakoivasti huomioon. Moni koronapolitiikkaan liittyvä virhe olisi voitu välttää, jos tätä periaatetta olisi noudatettu. 

Tämä osoittaakin, miten ajatukset politiikan tuottamisesta yhdessä vammaisten henkilöiden kanssa palvelevat paitsi toimien moraalista tarkoitusta, myös niiden tehokkuutta. Toisin sanoen hallitusten toimenpiteet covid-19-pandemian aikana olisivat voineet olla paljon tehokkaampia, jos vaikutus vammaisiin henkilöihin olisi otettu paremmin huomioon alusta alkaen.

2. Vammaisyleissopimuksen 11 artikla ja kriisit 

On otettava huomioon, että vammaisyleissopimuksessa ei ole mitään hätätilamääräystä, jolla voitaisiin perustella oikeuksien heikentämistä hätätilan aikana, kuten esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa on. Vammaisyleissopimuksesta ei voi poiketa.

Näyttää todellakin siltä, että 2000-luvulla tiestä on tulossa kivinen. Hätätilanteista ja kriiseistä on tulossa normaaleja, ja ne näyttävät seuraavan toisiaan nopeasti. Se, miten selviydymme niistä, kertoo meille paljon siitä, miten hyvin olemme sitoutuneet vammaisyleissopimuksen oikeuksiin perustuvaan näkökulmaan.

Sopimuksen 11 artiklassa vaaditaan periaatteessa, että kansainvälistä oikeutta – joka sisältää kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön ja sodan oikeussäännöt (kansainvälisen humanitaarisen oikeuden) – olisi sovellettava kriisien tai esimerkiksi maanjäristysten kaltaisten luonnonmullistusten aikana.  Yhdellä tasolla tämä on tautologiaa, koska kansainvälistä oikeutta sovelletaan jo. Mielestäni se on kuitenkin tärkeää ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin olemme taipuvaisia unohtamaan, että kansainvälinen oikeus kattaa myös vammaiset ihmiset. Annan teille yhden käytännön esimerkin – valitettavasti äärimmäisen käytännönläheisen, jolla voi olla elämän tai kuoleman kaltaisia seurauksia. Vuoden 1949 neljännes Geneven yleissopimus kattaa siviilien suojelun aseellisissa konflikteissa. Se sisältää monia tärkeitä suojatoimia: velvollisuuden tehdä selvä ero puhtaasti sotilaallisten ja siviilikohteiden välillä, velvollisuuden ryhtyä mahdollisimman tehokkaisiin varotoimiin siviilien suojelemiseksi, velvollisuuden suojella kriittistä siviili-infrastruktuuria, kuten sairaaloita, sekä säännöt, joilla kielletään kostotoimet, panttivankien ottaminen ja siviilien käyttäminen ihmiskilpinä.

Naiset ja lapset mainitaan erikseen neljännessä yleissopimuksessa erityisen huolenpidon kohteina. Heidän suojelemiseensa on kiinnitetty paljon huomiota (mikä on aivan oikein). Vammaiset ihmiset mainitaan myös Geneven neljännen yleissopimuksen tekstissä, mutta ”sairaina ja kivulloisina”.  Vaikka heidät mainitaan vuoden 1949 yleissopimuksen tekstissä, heidän suojelemisekseen konfliktien aikana ei ole tehty käytännössä mitään viimeisten 70 vuoden aikana. Vaikutus on ilmeinen ja valitettava. Tästä syystä nyt – kahden tai kolmen viime vuoden aikana – on pyritty aktiivisesti ottamaan vuoden 1949 Geneven yleissopimuksen normeissa huomioon YK:n vammaisyleissopimuksen normit.

Toiseksi vammaisyleissopimus auttaa muuttamaan Geneven neljänteen yleissopimukseen liittyviä odotuksiamme. Kyse ei ole vain siitä, että muistutetaan ihmisiä siitä, että kansainvälinen oikeus – kuten vammaisyleissopimus – ovat oikeudellisesti sitovia.  Kyse on myös sen painottamisesta, että joidenkin vammaisyleissopimuksen uudenlaisten lähtökohtien tulisi auttaa meitä muuttamaan suhtautumistamme Geneven neljännen yleissopimuksen soveltamiseen.

Ajatelkaa asiaa tältä kantilta.  Vuoden 1949 Geneven yleissopimuksella suojellaan vammaisia ihmisiä ("sairaita ja kivulloisia") elottomina esineinä, mikä sopii vammaisuuden "lääketieteelliseen malliin", jota ei kyseenalaistettu vuonna 1949.  Siirtyminen vammaisyleissopimuksen ilmentämään ihmisoikeuksiin perustuvaan malliin muuttaa tilannetta selvästi. Se avaa katseen sotatoimialueella elävän vammaisen ihmisen elämälle ja elämän mahdollisuuksille. Se avaa katseen heille kertyneille vastoinkäymisille. Se avaa katseen heidän moraaliselle toimijuudelleen, heidän oikeudelleen vaikuttaa.  

Vammaisyleissopimuksen lisäarvo on se, että se edistää vammaisten ihmisten näkyvyyttä kansainvälisessä humanitaarisessa oikeudessa. Tavoitteena ei ole tehdä sodasta inklusiivisempaa. Ei todellakaan. Tavoitteena on vähentää konfliktien kuolettavuutta. Kaikki konfliktit ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia lukuun ottamatta puhtaasti puolustustarkoituksessa toteutettavia toimia.

3. Ilmastonmuutos – jälleen näkymättömyyttä

Viimeisin aiheeni on ilmastonmuutoksen hillitsemistä ja siihen sopeutumista koskevien toimenpiteiden inklusiivisuus, tai sen puute. Ilmastonmuutos koskee jokaista ihmistä maailmassa. Sen vaikutus vammaisiin ihmisiin on suhteettoman katastrofaalinen. Juuri näin totesi hiljattain Sharm El Sheikhissä YK:n uusi ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien erityisraportoija.

Nykyään käydään paljon keskustelua ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, uudesta menetyksiä ja vahinkoja koskevasta rahastosta, jota rikkaammat maat tarjoavat köyhemmille maille. Köyhemmät maat eivät aiheuttaneet vahinkoa – me aiheutimme ja meidän on maksettava. Mutta miettikää tätä. Edes rikkaammissa maissamme vammaiset ihmiset tuskin koskaan hyötyivät hiilipohjaisesta taloudesta. Itse asiassa, vaikka hiilipohjaisessa taloudessa syntyikin ylijäämää, siitä seurannutta avokätisyyttä ei juurikaan käytetty mahdollisuuksien tarjoamiseen vammaisille ihmisille. Sitä käytettiin "heidän poissaolonsa ostamiseen" eriyttävien ohjelmien avulla.

Viime kuussa Sharm el Sheikhissä pidetyssä COP 27 -kokouksessa käsiteltiin ilmastonmuutoksen vaikutuksia vammaisiin ihmisiin ainakin kahdessa sivutapahtumassa. Tämä on lähes ennennäkemätöntä. Molemmissa tapahtumissa oli vahva suomalainen edustus. Yhdessä tapahtumassa YK:n uusi ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien erityisraportoija (Iain Fry) puhui vaikuttavasti vaikutuksesta vammaisiin ihmisiin. Arvokasta tutkimusta tekee ilmastoa ja vammaisuutta tutkiva McGillin yliopistokeskus Montrealissa, ja siihen liittyy CBM:n ja International Disability Alliancen työ. Harvardin vammaishankkeessa järjestettiin hiljattain työpaja aiheesta.

Taustalla olevassa sopimuksessa, YK:n ilmastonmuutoksen puitesopimuksessa (UNFCC), ei kuitenkaan mainita vammaisuutta. Alkuperäisessä sopimuksessa mainitaan erityisen haavoittuvassa asemassa olevat maat mutta ei erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ryhmiä tai tarkemmin sanottuna haavoittuvaan asemaan asetettuja ryhmiä.

Valtioiden välisissä ilmastoneuvotteluissa (COP) on tuskin lainkaan tarkasteltu lieventämisen tai sopeutumisen vammaisuuteen liittyviä vaikutuksia. Kiitän ABILIS-järjestöä siitä, että se korosti vammaisuutta Sharm El Sheikhissä. Toistaiseksi ei ole puhuttu siitä, miten Sharm El Sheikhissä aikaansaatu sopimus (uusi menetys- ja vahinkorahasto) vaikuttaa vammaisiin ihmisiin.  COP28-konferenssi on määrä järjestää ensi vuonna Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa. Vammaisyhteisön on aika saada paljon enemmän vaikutusvaltaa keskusteluissa. Tiedän Yhdistyneiden arabiemiirikuntien olevan avoin aiheelle puheenjohtajakaudellaan.

Vaikuttaa siltä, että joka kerta, kun meillä on kriisi, ja joka kerta, kun kriisiä käsittelee oma oikeudellinen järjestelmänsä, kuten UNFCC, vammaiset ihmiset ovat näkymättömiä.

4. Alustavia päätelmiä

Minusta näyttää siltä, että nämä ja muut haasteet tuovat 2000-luvulla monia asioita tapahtumien keskiöön.

Ensinnäkin suurin haasteemme on nostaa vammaisuus pois ”pehmeän” sosiaalipolitiikan eristyksestä, jotta se voidaan yhdistää näkyvästi aikaamme määrittäviin haasteisiin. Jos emme tee niin, jälkeen jääneillä ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuuksia kuroa kuilua umpeen.

Toiseksi lääketieteellinen malli ei ole hävinnyt, se vain katosi maan alle ja nousee uudelleen pintaan jokaisen kriisin yhteydessä. Haasteenamme on ponnistella ankarasti lääketieteellistä mallia vastaan, sillä se vahvistuu aina kriisitilanteissa.

Kolmanneksi ihmiskunta ei tulevaisuudessa yksinkertaisesti voi kohdata suuria haasteita ottamatta huomioon vammaisten henkilöiden näkökulmaa. Haasteenamme on vakuuttaa muut (ja erityisesti hallitukset ja suunnittelijat) siitä, että vammaisuusnäkökulman huomioon ottaminen ei ole vain oikein tai moraalista vaan myös tehokasta, koska se parantaa kriisitoimenpiteitä ja tuloksia.

Kannustan teitä osallistumaan sodan sääntöjen uudistamiseen, jotta se olisi paljon herkempi vammaisten ihmisten suojeluun liittyville ja muille tarpeille. Meidän tarvitsee vain katsoa iltaisin TV-uutisia nähdäksemme, mitä sodan kauhut tarkoittavat vammaisille ihmisille. Suomella on kunniakas historia aktiivisessa osallistumisessa rauhan turvaamiseen ja rauhan rakentamiseen. Olisi hienoa nähdä sen ottavan johtavan roolin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden herkistämisessä konflikteihin joutuneiden vammaisten henkilöiden oikeuksille.

Ja olisi mukava tavata ensi vuonna COP28-kokouksessa Abu Dhabissa. Olen varma, että Kalle Könkkölä olisi kannattanut tätä. Luulen, että tästä tulee ratkaiseva huippukokous vammaisten ihmisten ottamiseksi täysimääräisesti mukaan maailmanlaajuisiin ilmastotoimiin.

Voit katsoa tilaisuuden koko tallenteen eduskunnan sivuilta.

* Vammaisuuden lääketieteellisellä mallilla viitataan siihen, että vammaiset ihmiset nähdään viallisena ja vamma jonain sellaisena, joka täytyy parantaa. Vammaisuus on lääketieteellisessä mallissa aina yksilön ominaisuus. Vammaisuuden sosiaalisessa mallissa vammaisuus nähdään yhteiskunnan ja yksilön välisenä suhteena. Vammaisuus ei ole silloin vain yksilön ominaisuus, vaan se muodostuu suhteessa yhteiskunnan esteisiin. Vammaisuuden ihmisoikeusmallissa vammaiset ihmiset nähdään ennen kaikkea oikeuksiensa haltijoina ja yhteiskunnan yhdenvertaisina jäseninä, ei vain hoivan ja huolenpidon kohteina.